Kun mikään ei riitä

Olen viime aikoina miettinyt paljon, mitä järkeä näissä jatko-opinnoissa oikein muka on. En oikein pysty näkemään sitä. Onkohan sitä edes ollut?

Kuulun niihin jatko-opiskelijoihin, jotka ovat ns. ajautuneet jatko-opintoihin. Toki tietoisesti olen hakulomakkeeni täyttänyt ja tutkimussuunnitelmani itse vääntänyt. Mutta se ensimmäinen ajatus tohtoriopinnoista tuli jostain muualta, kuin omasta halusta. Graduohjaajani graduprosessin loppuvaiheessa kannustivat voimakkaasti hakeutumaan jatko-opintoihin. Ja, no kehulla on ihmeellinen voima. Kesäkuussa valmistuttuani huomasinkin syksyllä vääntäväni väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa ja joulukuussa olinkin hyväksytty takaisin yliopiston kirjoille.

No varmaan jokainen yliopistossa opiskeleva jossain vaiheessa opintojaan ainakin miettii sitä vaihtoehtoa, että jatkaisiko opintoja maisteriksi valmistumisen jälkeen. Sillä tasolla omat ajatukset toki olivat pyörineet ennen kehotusta hakeutua jatkamaan opintoja. En tiedä olisinko ilman kannustusta koskaan hakeutunut tälle tielle, mutta täällä nyt ollaan. Ja hukassa!

Ei tietoakaan hohdokkaasta tutkijan urasta. Vaikka eipä sillä, ei omat kuvitelmat väitöskirjan tekemisestä mitenkään ruusuisia olleet ennenkään. Nyt tarkoitus on vaan täysin hukassa. Opintoihin ja tutkimukseen tuntuu tällä hetkellä liittyvän liikaa haasteita ja liian vähän iloa tuottavia asioita. Ajatuskin siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tutkimuksen, opintojen suhteen tehdä tympii. Ei kiinnosta. Ei nappaa. Ei huvita. Onko pakko?

Ja sepä se, kun pakkohan ei enää tässä vaiheessa olisi.

En tiedä olisiko fiilikset toiset, jos pystyisi olemaan koko päiväinen opiskelija tai tutkija. Tässä vaiheessa, kun pääosa maisterinopinnoista tuli puurrettua töiden ja perheen ohella ja nyt vuoden jatko-opintojen parissa tavalla tai toisella pakertaneena, niin opiskeluun liittyvä ”hohto” on hiipunut. Teen 80 % työaikaa eli organisaatio saa kuitenkin melko suuren osan viikottaisesta hereilläoloajastani ja sekään ei kai riitä. Aina seuraa myös tunne siitä, ettei tee riittävästi opintojen eteen, ei riittävästi kodin ja perheen, lasten eteen. Elämäni: ”kun mikään ei riitä”.

Ristiriitaista: jatkuva riittämättömyyden tunne yhdistettynä merkityksettömyyden tunteeseen. Pohdin ensimmäistä kertaa tosissaan lopettaisiko tohtori-opinnot. Se tuottaisi tietysti pettymyksen ohjaajille, kun heidän käyttämänsä ohjausaika menisi ns. hukkaan. Lisäksi se oma tunne. Se tunne, mikä ei hyväksy kerran aloitetun lopettamista. Luovuttamista. Ja samaan aikaan mietin, että toisille lopettaminen on paras päätös, mikä tuodaan esiin Thesis Whisperer:nkin  pohdinnassa jatko-opintojen keskeyttämistä.

Viime aikoina yhä useammin mieleen on vierinyt myös kysymys siitä, mitä yleensäkään haluaisin elämälläni tehdä. Ei mikään helppo kysymys. Ainoat ja aidot vastaukset mitä olen itsestäni löytänyt eivät taida olla realistisesti toteutettavissa tai en ainakaan näe tällä hetkellä mahdollisuutta niiden toteuttamiseen. Kysymykseen miksi ja mitä tulevaisuudessa, löydän vain sanattomia vastauksia ja hiljaisuutta.

Kategoria(t): Jatko-opintojen aloittaminen, Jatko-opintojen lopettaminen | Avainsanat: , , | Kommentoi

Syksy ja uusi alku

Aamulla satoi vettä, niin kuin nyt harmaassa Suomessa vain voi. Lämpömittarin lukemat oli romahtaneet, vaivaiset 18 astetta. Vein Tirpanat kouluunkin, puhkuivat intoa kuin pienet kanat. Esikko ei edes kyytiin lähtenyt, piti päästä linkillä heti ensimmäisestä aamusta. Illalla oli ollut vielä kesä ja lämmin, yhtäkkiä oli syksy.

Kiusasin autossa naapurien poikia, että tulen saattamaan luokkiin saakka ja annan vielä vara-äitinä suukkojakin. Neljäs- ja viidesluokkalaiset pojat eivät jostain syystä lämmenneet idealleni – ei kuulema käynyt.

Menin sitten salille etsimään omaa opiskeluintoani. Vuoden alusta aloittamieni jatko-opintojen innostus taisi kadota jossain vaiheessa heinäkuun ihanaa lämpöä. Ei löytynyt salilta – tälläkään kertaa.

Tein pakolliset päivitykset lähetettäviin apurahahakemuksiin ja avasin yleisurheilun EM-kisat taustalle. Ihan kuin taustameteliä olisin edes kaivannut. Tirppojen jatkuva ja päällekäinen puhe/höpötys/laulu/draamaitku/riitely oli vain kiihtynyt koulun alkuja lähestyttäessä. Viimein olin saanut hiljaisuuden edes muutamaksi tunniksi – taivaan kiitos Suomen koulujärjestelmälle! Istuin sitten ihan kahvikupin kanssa kisoja seuraamaan.

Eihän siinä toki kauaa voitu istua. Vaikka motivaatio ja into on hukassa, niin alati ylivalpas omatuntoni ei kuitenkaan antanut nauttia enää vapaapäivää sohvalla. Tietokoneen ääreen oli vaan palattava. Avasin jopa alkuvaiheessa olevan artikkelini – en saanut edes luettua sitä läpi. Kello oli kuitenkin vasta vähän ja vielä olisi istuttava näytön ääressä ennen kuin omatuntoni vapauttaisi minut. Joten mitä tehdä?

Mieleeni pulpahti heikkona ajatuksena kytenyt toive olla minäkin bloggaaja, blogisti, blogipostaaja.. Toiveissani blogini olisi harmonisen selkeä mutta ei tylsä, houkutteleva ja kiinnostava, englannin kielinen ja tietenkin suosittu.

Siinähän se päivä sitten vierähti. Ja tässä on tulos: karun riisuttu, suomeksi ja jo pelkkä otsikon vaihtaminen oli lähes ylitsepääsemätön suoritus. Sanonpa vaan, että: ”huoh”.

Jostain syystä omatuntoni ei ole tyytyväinen päivän saldoon. Mutta minäpä olen! Minun ihka ensimmäinen blogi-postaukseni ja selvisin siitä ihan itse. Syksyt tuntuvat aina uusille aluille, uusille mahdollisuuksille tehdä muutoksia ja puhtaille sivuille. Ehkä tämä blogi on minun yksi syksyn uusista aluista.

Kategoria(t): Yleinen | Avainsanat: , | Kommentoi