Kun mikään ei riitä

Olen viime aikoina miettinyt paljon, mitä järkeä näissä jatko-opinnoissa oikein muka on. En oikein pysty näkemään sitä. Onkohan sitä edes ollut?

Kuulun niihin jatko-opiskelijoihin, jotka ovat ns. ajautuneet jatko-opintoihin. Toki tietoisesti olen hakulomakkeeni täyttänyt ja tutkimussuunnitelmani itse vääntänyt. Mutta se ensimmäinen ajatus tohtoriopinnoista tuli jostain muualta, kuin omasta halusta. Graduohjaajani graduprosessin loppuvaiheessa kannustivat voimakkaasti hakeutumaan jatko-opintoihin. Ja, no kehulla on ihmeellinen voima. Kesäkuussa valmistuttuani huomasinkin syksyllä vääntäväni väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa ja joulukuussa olinkin hyväksytty takaisin yliopiston kirjoille.

No varmaan jokainen yliopistossa opiskeleva jossain vaiheessa opintojaan ainakin miettii sitä vaihtoehtoa, että jatkaisiko opintoja maisteriksi valmistumisen jälkeen. Sillä tasolla omat ajatukset toki olivat pyörineet ennen kehotusta hakeutua jatkamaan opintoja. En tiedä olisinko ilman kannustusta koskaan hakeutunut tälle tielle, mutta täällä nyt ollaan. Ja hukassa!

Ei tietoakaan hohdokkaasta tutkijan urasta. Vaikka eipä sillä, ei omat kuvitelmat väitöskirjan tekemisestä mitenkään ruusuisia olleet ennenkään. Nyt tarkoitus on vaan täysin hukassa. Opintoihin ja tutkimukseen tuntuu tällä hetkellä liittyvän liikaa haasteita ja liian vähän iloa tuottavia asioita. Ajatuskin siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tutkimuksen, opintojen suhteen tehdä tympii. Ei kiinnosta. Ei nappaa. Ei huvita. Onko pakko?

Ja sepä se, kun pakkohan ei enää tässä vaiheessa olisi.

En tiedä olisiko fiilikset toiset, jos pystyisi olemaan koko päiväinen opiskelija tai tutkija. Tässä vaiheessa, kun pääosa maisterinopinnoista tuli puurrettua töiden ja perheen ohella ja nyt vuoden jatko-opintojen parissa tavalla tai toisella pakertaneena, niin opiskeluun liittyvä ”hohto” on hiipunut. Teen 80 % työaikaa eli organisaatio saa kuitenkin melko suuren osan viikottaisesta hereilläoloajastani ja sekään ei kai riitä. Aina seuraa myös tunne siitä, ettei tee riittävästi opintojen eteen, ei riittävästi kodin ja perheen, lasten eteen. Elämäni: ”kun mikään ei riitä”.

Ristiriitaista: jatkuva riittämättömyyden tunne yhdistettynä merkityksettömyyden tunteeseen. Pohdin ensimmäistä kertaa tosissaan lopettaisiko tohtori-opinnot. Se tuottaisi tietysti pettymyksen ohjaajille, kun heidän käyttämänsä ohjausaika menisi ns. hukkaan. Lisäksi se oma tunne. Se tunne, mikä ei hyväksy kerran aloitetun lopettamista. Luovuttamista. Ja samaan aikaan mietin, että toisille lopettaminen on paras päätös, mikä tuodaan esiin Thesis Whisperer:nkin  pohdinnassa jatko-opintojen keskeyttämistä.

Viime aikoina yhä useammin mieleen on vierinyt myös kysymys siitä, mitä yleensäkään haluaisin elämälläni tehdä. Ei mikään helppo kysymys. Ainoat ja aidot vastaukset mitä olen itsestäni löytänyt eivät taida olla realistisesti toteutettavissa tai en ainakaan näe tällä hetkellä mahdollisuutta niiden toteuttamiseen. Kysymykseen miksi ja mitä tulevaisuudessa, löydän vain sanattomia vastauksia ja hiljaisuutta.

Mainokset
Kategoria(t): Jatko-opintojen aloittaminen, Jatko-opintojen lopettaminen Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s